She was a wicked woman when she was alive. She would cast her judgement to anyone vulnerable enough to listen. The pain of her victims would feed her, give her strength to throw even more poisonous arrows around. She saw herself as the saviour, the honest one. She refused to die, entirely that is. After her unloving burial she woke up, left her rotting body behind and fashioned a crown for herself. A saintly halo, as she thought she deserved one. She is somewhere screaming silently, ignored by everyone. Shallow be thy name, unholy spiteful saint.
Hän oli julma nainen eläessään. Hän jakeli tuomioitaan kaikille, jotka olivat tarpeeksi herkkiä kuuntelemaan. Uhriensa kipu antoi hänelle voimaa heitellä lisää myrkkynuolia. Hän näki itsensä pelastajana, rehellisyyden majakkana. Hän kieltäytyi kuolemasta, täysin siis. Rakkaudettoman hautajaisensa jälkeen hän heräsi jättäen mätänevän ruumiinsa taakseen. Hän taiteili itsellensä kruunun, pyhimyksen sädekehän, jonka hän uskoi ansaitsevansa. Hän on jossain, kirkumassa ääneti, mutta kukaan ei kuule. Epäpyhä olkoon nimesi, iätön pahatar.
Rautalankaveistos/Wire sculpture by Sini Virkajärvi.