Let me take a look at you. You are quite adorable, you know? Even though you don’t even have a physical form, you lump-thing.
I carry you around with me. I don’t need you, I think. You shrink to a size so small, that I think I have lost you for good.
Terrified, I look for you, feed and nurse you back to health.
But you always grow too big for me, bigger than myself.
I take you to the forest, to the place where everything is silent. To the bog, where I try to drown you.
You don’t even fight back.
I leave only to come back. I see you there, waiting for me.
I wrap my arms around you and hold you.
After all, you are my creation.
Let’s go home.
(One of those mixed up things I do from time to time, make a sculpture so I can write something or the opposite way around. I can sculpt without writing but haven’t tried to write without sculpting 🙃).
Annapas, kun katson sinua. Olet aika suloinen, tiedätkö sen? Vaikka oikeasti sinulla ei ole edes hahmoa, mokoma möykky.
Kannan sinua mukanani, vaikka en tarvitse sinua, luulen. Kutistut hiekanjyvän kokoiseksi ja uskon sinun kadonneen kokonaan.
Hädissäni etsin sinut, ruokin ja hoivaan, mutta kasvat aina liian isoksi, itseäni suuremmaksi.
Hirviöksi, jolla on nälkä.
Kannan sinut metsän keskelle, sinne, missä on aina hiljaista. Siellä on suo, johon poljen sinut. Et edes kamppaile vastaan.
Käännän selkäni ja lähden pois vain palatakseni takaisin.
Näen sinut, odottamassa.
Suljen sinut syliini, olethan luomukseni.
Mennään kotiin.
